Sateen jälkeen aurinko, kadut kuivaa, mennään jo...

Mitä tehdä kun sataa, sataa, sataa ja sataa?

Noh, ei se nyt ihan aurinko paistanut, muttei satanutkaan. Sateisen aamun jälkeen siis kipaisimme pihamalle teemanamme "tutkimusmatka kotipihaan... ja ympäristöön". Matkamme aloitimme ihmettelemällä pihan raparperikasvustoa. Se vaan jaksaa kasvaa ja kasvaa. Tuotanto ylittää kysynnän ihan selkeästi. Muutama varsi kuitenkiin otettiin talteen tällä reissulla odottelemaan iltaa.

"Äiti, mikä tämä on?"
Niin, näitä ei välttämättä ihan jokaisen kaupunkialueen talon pihassa olekkaan. Vanha kaivo, jonka vipua piti kokeilla. Ei ole ikävä kylllä vaan tuosta kaivosta saatu vettä enää vuosikausiin. Harmi, sillä kaivomuistoni lapsuudesta on siitä ihanasta, kylmästä, puhtaasta kaivovedestä kuumana kesäpäivänä. Ei ollut sen parempaa. Ja kun sen vielä itse kävi hakemassa, niin muuta ei tarvittu.

Yläkerran ikkunan alle nousevia tikkaita ihmeteltiin urakalla. Selitin sitten pojille, että ne olivat sellainen varauloskäynti. Pääsee karkuun sitten jos tulee hätä. "Niin, ja pääsee pesemään ikkunat" Isoveli totesi vakavana. No juu, kaiketi niinkin. Melkoista taitelua se vain olisi tuolla tikkaiden yläpäässä.

Kun kotipiha alkoi tulla liian tutuksi, lähdettiin kävelylle. Pikkuveli jaksoi tomerana kävellä, vaikka unohtuikin tasaisin väliajoin tutkimaan tienvierusten ihmeellisyyksiä.

Pojat kävivät sitten auttamassa ukkiansa hieman pihatöissä. Taisi vaan ne kivet mennä vastakkaiseen suuntaan, kuin mihin ne oli tarkoitettu. "Auton taakse!" oli Pikkuveli mieltä. "Ei kun auton alle!" korjasi Isoveli vanhemman valtuudellaan. Noh, paha äiti keräsi ne sitten takaisin kivireunukseen.

Pikkuveljen nukkuessa päiväunia lähdettiin isomman veljeksen kanssa pienelle pyöräretkelle. Mittaa pikku pyrähdykselle tuli noin 3,6 kilometriä. Sai siinä äitikin ottaa muutaman juoksuaskeleen, kun suorilla vauhti kohosi melkoiseksi. Hyvä vaan. Olen odottanut jo muutaman vuoden milloin pääsen lasten kanssa lenkille niin, että lapsi ajaa pyörää ja minä juoksen. Vihdoinkin se aika alkaa lähestyä.

Kotipihaan kurvatessamme ihmeteltiin kop-kop-koputusta. Palokärki/tikka/jokumuukoputtaja siellä yritti houkutella matoja esiin sähköpylväästä. Tämän lajin yksilö on koputellut jo useamman vuoden pihapuitamme ja sitä on aina yhtä mukavaa katsella.

Ennen sisälle menoa kävimme vielä hieman laiturilla katselemassa sorsapoikuetta sekä yksinäistä sikkiuikkua. Molemmat nuokin tuttuja rannassamme jo vuosia. Myös Koira pääsi uimaan. Laiturit sitä eivät paljoa pidättele, noutajamaisesti veteen hypätään ihan mistä vain.

Rannassa kasvaa myös vesiorkideaksi kutsumamme lajike. Mikähän lienee virallinen nimi tälle kauniille järvessä kasvavalle kukalle?

Sisällä pojat pääsivät sivistämään itseään Oktonauttien parissa. Tuo ohjelma on ollut pop jo pidemmän aikaa.

Sillä välin minä pääsin valmistelemaan tulevia synttärikemuja. Työn alla ovat kinkkuhyrrät, täytekakun tarpeet odottavat sivummalla. Uunissa oli valmistumassa jo omena-raparperipiirakka. Melkoinen houkutus oli kyllä syödä hieman ennakkoon noitakin, mutta ehei, sunnuntaina sitten.

Päivän kruunasi makoisa iltapala, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Jalat sohvalle ja lepoon.

Ulkona olikin sitten taas tälläistä.

Ei huono päivä ollenkaan. Huomenna stten huvittelmaan huvittelupuistoon. :)