Viitakon viikonloppu

Tänä vuonna pääsin vihdoin osallistumaan Savolaisen kieroon neuleretriittiin, Kieroihin Puikkoihin. Nämä olivat nyt neljännet Kierot, ja joka vuosi olen haikaillut mukaan, mutten ole päässyt. Tänä vuonna retriittiemot sitten lähestyivät meikäläistä jo hyvissä ajoin ja tarjosivat pientä järjestelyhommaa retriittiin. Noh, enhän voinut millään kieltäytyä ja päätin osallistua vihdoinkin mukaan. Hyvä niin, koska unohdin vallan sujuvasti sitten sen virallisen ilmoittautumispäivän.

Herkullista ruokaa, enemmän kuin riittävästi teetä ja herkkuja, paljon uusia ihania tuttavuuksia, neulomista, saunomista, paljuilua, naurua naurun perään, monta uutta opittua asiaa ja äärettömästi lisäenergiaa. Sitä se retriitti oli.

Maisemat olivat kohdillaan, omaa rauhaa

Nälkää ei tarvinnut nähdä. Loputon virta herkkuja ja mainiota ruokaa sekä talon puolesta että retriittiväen tarjoilemana.

Ja mikä parasta, opin ompelemaan! Ensimmäinen itseompelema juttu; pöllöpussukka. Kuvassa myös muiden ryhmäläisten taidonnäytteitä.

Rohkeana immeisenä uskaltauduin myös aloittamaan Virallisen Savolaisen Retriittisuunnitelija TiiQ:un Villiviini-sukat. Ja täytyy todeta (aivan kuin tuon ompelun suhteen); eihän tää niin vaikeaa olekkaan, kuin kuvittelin.

Missä menee raja?

Olen viettämässä paria lomaviikkoa töistä ja olenkin näiden parin viikon aikana viettänyt suurimman osan vapaa-ajastani (lue: kotini ulkopuolella) metsissä, monenlaisissa. Ja aina olen ottanut lapset (ja koiran) mukaani. Usein meillä menee kahdesta neljään tuntia könytessä pitkin maita ja mantuja, kiipeillen kallioita, kävellen poluilla ja metsäteillä, ihmetellen luontoa ja etsien niitä geokätköjä. Välillä väsyttää, mutta aina tullaan hyvillä mielin pois metsästä kotiin. Nyt vaan mietin missä menee raja tuonkin hyvän kanssa?

Kävimme nimittäin tänään lasten kanssa Maaningan Korkeakoskella. Kysessähän on yksi Suomen korkeimpia vesiputouksia, mahtavine kanjoneineen ja korkeuseroineen. Vaativaa maastoa varmasti siihen tottumattomalle. Kuljimme koko Kanjoninkierroksen maantieosuuksineen (reilu 5 km, suurin osa maastossa, nousua ja laskua, jyrkkääkin), ja lapset könysivät sen lisäksi omia polkujaan ja kanjoniin laskemisia ja nousuja takaisin. Matkaa tuli siis varmasti reilusti enenmmän. Matkalla pidimme yhden isomman tauon makkaranpaistamisineen ja toisen loppuvaiheen tauon pikkueväineen, kun meinasi voima loppua pikkuväeltä. Kuitenkin autolle kaikki jaksoivat hyvin, eikä valituksen sanoja tullut. Aikaa kierrokseen kului noin 5,5 tuntia.

Autolle saavuttuamme saimme ihmettelyjä siitä, miten noin pienet lapset (5-v ja 3-v) jaksoivat tälläisen matkan kulkea. "On ne ihmeellisiä." "Melkoisen reippaita tuon ikäisiksi." "Ihanko oikeasti kiersitte koko kierroksen?"

Minusta tämä on ihan normaalia kulkemista lasten kanssa, mikä tässä nyt niin ihmisiä kummastuttaa??

Ei ollut niin komea koski kuin joskus on ollut,
mutta kyllä tuo lapset vakuutti.

Rappusia riitti, reidet kiittää.

Laavupaikka oli iso ilo, "makkaraa!"

Koirakin nautiskeli levosta ja tulesta.

Tämä ei kaipaa selitystä. <3

Koiran suuri nautinto.

Kova jylinä kävi "yliajavista" autoista!

Suosittelen käymään.

Bonuksena; mikäs se siellä pilkottaa?
Kolme geokätköäkin etsittiin.

Perinnemaisemia kotikulmilla

Olin jo eilen pättänyt, että käydään tänään lasten kanssa metsäretkellä, oikein eväiden kera. Tarkoitus oli lähteä tuohon lähimetsään, mutta sitten viimehetkillä (lue; pihalla jo metsään suunnatessa) päätinkin toisin. Istutin pojat autoon ja huristelin pienen matkan päähän Katiskaniemen luontopolulle. Polku myötäili mukavasti rantaa ja koko reissu meni aurinkoa ihaillessa, vaikka metsässä kuljettiin. Pojat olivat superreippaita ja jaksoivat koko matkan hienosti. Etenkin siihen nähden, että olivat jo aamupäivän kotona leikkineet ja ottaneet lämmittelyt läheisessä leikkipuistossa. Vajaa kaksi tuntia meni tuohon kahden kilometrin lenkkiin 2- ja 3,5-vuotiaiden lasten kanssa. Voin suositella. Maasto oli juuri sopiva myös tuolle nuoremmalle, ei yhtään liian vaikea.

Luontopoluissa parhautta ovat juurikin nämä infotaulut.

Isoveli tahtoi lukea jok'ikisen taulun ja etsiä taulussa mainittuja kasveja ja eläimiä.

Pitäähän sitä samoajalla keppi olla!

Järvimaisemat pysäyttävät, joka kerta.

Teemana taisi poikien mielestä olla sienet, sen verran hartaudella niitä tutkittiin.

Luonto kasaa kauniita asetelmia ihan maan tasallekkin.

Ieeni! Näitä oli Pikkuveljellä kourassa useammankin kerran.

Aurinko helli.

Ylös on kaukana. Niinpä.

Pitäähän sitä olla evästauko metsäretkellä. Ja kyllä maistuivat hyvälle.

Olenkos muistanut jo kertoa, rrrrakastan järvimaisemia?

Itse nautiskelin luonnon väreistä, ja etenkin tästä ihanasta oranssista.

Tämä taisi olla reitin kaunein reittimerkki.

"Sillat" saavuttivat suuren suosion matkaseuran osalta.

Poronsarvet? Joulupukin parta?

Kääpät (käävät?) ovat kyllä kauniita.
Pitäisiköhän minun jo vihdoinkin opetella tunnistamaan muitakin sieniä? 

Kotiin tullessa postilaatikossa oli sitten taas väriterapiaa syksyn pimeisiin iltoihin. Cascade Yarnsin Cascade 220 Fingering -lankaa herkullisessa pinkkiin taittavan vadelman värissä. Näitä on nyt kaapissa 4 vyyhteä, joten eiköhän näistä joku ihana huivi tule.

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

Tampereella oli kivaa. Vaikka satoi. :)

Takapenkin kartanlukija

Pakollinen pysähtyminen Pandan tehtaalla

Hei, meidän ikkunasta näkyy juna-asema!

Myös Apina oli löytänyt tiensä hotellihuoneeseemme

Särkänniemi tuli tutuksi
ja aikalailla jokaisessa sallitussa laitteessa tuli vierailtua

Pomppulinnassa ei ollut sateella tungosta

Ärri pööds-puisto oli ylikiva!

Delfiinien leikki-innostusta odotetiin ja käytiin sitten kahdessa näytöksessä

Pakkohan se oli tukkijoessä käydä, vaikkei helle kiusannutkaan

Pyöräilykauden pohjustusta

Croozer Kid for 2 tilattu. *onnenhuokaus*

On ne Tukholman risteilyt muuttuneet sitten nuoruuden...

Lasten kanssa matkatessa ristyily on jotain muuta kuin Tax Freeta, etkoja ja yökerhoja. Se on hytin tutkimista,  pallomeriä, leikkiautoja, akvaarioreissuja ja aikaisia iltoja. Mutta kivaa se on, erilaista. :)